Toissa yona - tai aamuyosta oikeastaan - herasin uneen joka erittain vaikea hyvaksya. Rakas vainaja parin vuoden takaa ilmestyi uneeni ja kaikki oli hyvin todentuntuista. Tiedatteko kun joskushan unessa tietaa nakevansa unta... tama uni oli toden tuntuinen, pelottavasti - vaikka en pelannytkaan. Herasin ja tunnustelin milta minusta tuntuu, ainekset unessa olivat ahdistukseen, suruun, jopa pelkoon. Ihan pienen hetken luulin etta oli tapahtunut kaamea virhe ja vaara ihminen oli krematoitu *huh*. Luulen etta olen alkanut nahda unia nyt kun olen vieroittanut itseni mielialalaakityksestani. Kun olin laakityksen alaisena kaikki oli kuin puuroa, mikaan ei oikein tuntunut miltaan. Nyt pitaa heti huomauttaa etta minun tarpeeni laakitykselle oli ulkoisten olosuhteiden sanelemaa enka todellakaan sano etteiko laakkeet olleet suurena apuna asioiden kasittelyssa ja ylitsepaasyssa. Taisi vain olla aika lopetukselle. En ole itse koskaan ollut masentunut (sanan aidossa merkityksessa) ainoastaan masentuneen laheinen. Joka tapauksessa - minunhan piti kertoa unestani. Ikavoin kyseista henkiloa syvasti mutta tiedan etta han on nyt rauhassa vuosikymmenia kalvaneista ahdistuksista ja oikein saikahdin vahan aikaa etta eikai sentaan, .... en oikein tosissaan edes tieda mita ajattelin. Ehka jotain sellaista todella itsekasta kuten EN JAKSA OTTAA SITA KAIKKEA UUSIKSI, EN EN EN!!! Sitten tuli syva suru ja syyllisyyden tunne kun en osannut kauniimmin ajatella.
******************************
The other night I woke up from a dream I struggled to accept. A dear departed from couple of years ago appeared in my dream and it all felt really REAL, you know how sometimes you know that you are dreaming, this one was really, scarily real... although I was not scared at all. I woke up and tried to think how I was feeling, the dream certainly had all ingredients for anxiety, sadness and even fear. For one horrid moment I thought that there had been a mistake and a totally wrong person got cremated. *Phew* I believe that I have started dreaming again after I weaned myself off antidepressants. When I was under medication everything was like thick porridge, nothing did REALLY feel anything. Now I would like to add that my need for antidepressants was external, because of things happening beyond my control and I do not for one moment dispute the value of the meds to help me over a sticky patch. It was time to stop now. But - I hasten to add, I have never known depression personally (in the real meaning of the word), I have been the one who is there for a depressed loved one. Anyway, I was going to tell about my dream. I loved this person very deeply and miss him terribly but I also know that he is finally at peace, rid of all anxious thoughts. And for a tiny moment I got so scared of it all not happened after all... I am not even quite sure what I thought at that particular moment, maybe just that NO, I AM NOT STRONG ENOUGH, I CANNOT DO IT AGAIN, I WILL NOT, NO NO NO!!! How very selfish of me. Then followed the deep sadness and feeling of shame for not being able to think any nobler thoughts.
